Kommentti Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukselle

Jos Suomessa transtutkimuksiin hakeutuu vuosittain yli 1500 henkilöä, jo prosentin tai parin detransitio vaikuttaa vuosien myötä satojen ihmisten elämään.

Yle julkaisi Areenassa 11.4.2025 lyhytdokumentin Kadun transhoitoja nimimerkki “Sametin” detransitiosta ja 14.4. nettisivuillaan detransitiota käsittelevän tekstin Nainen, joka katui olla mies. 15.4. Setan Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus (SMOK) julkaisi omilla sivuillaan Ylen kirjoitukseen vastineen Mitä detransitiosta ei kerrota?. Vastineessaan SMOK pohtii, mitä asioita heidän näkökulmastaan Ylen jutusta jäi pois. Haluamme nyt kommentoida SMOK:n vastinetta detransitioutujien omasta näkökulmasta.

SMOK:n erityisasiantuntija Maarit Huuska aloittaa tekstin kertomalla, että detransitio koskettaa transhoitoja saaneista vain 0,3 - 3 %:a. Lähdettä väitteelle ei tekstissä annettu, mutta luku 0,3 % on ilmeisesti saatu hollantilaisesta kohorttitutkimuksesta [1], jossa seurattiin 6800 transitioitunutta henkilöä parhaimmillaan yli 40 vuoden ajan, ja tässä tapauksessa transmiehistä 0,3 % kertoi katuneensa etenemistään sukuelinkirurgiaan. 

Tutkimuksen aineisto on kerätty vuosina 1972-2015 eli suurimmaksi osaksi ennen transidentiteettien määrän huomattavaa kasvua ja koskee näin ollen mahdollisesti erilaista populaatiota kuin nykyhetken sukupuoliristiriitaa kokevat ihmiset. Tutkimuksessa huomioitiin detransition osalta vain sukurauhasten poistoa katuneet henkilöt, ja näkymättömiin jäivät ne, jotka eivät edenneet sukurauhasten poistoon saakka ja saattoivat katua pelkkää hormonihoitoa tai muuta kirurgiaa. Tutkimuksen aineistoon ei luonnollisesti voitu sisällyttää niitä henkilöitä, jotka detransitioituivat tai kokivat katumusta, mutta eivät olleet asiasta yhteydessä hoitavaan tahoonsa. 

Huuskan mainitsema 3 % taas voi viitata Pimenoffin ja Pfäfflinin tutkimukseen [2], jossa selvitettiin suomalaisten transitioitujien tyytyväisyyttä sukupuolenkorjaushoitoihin vuosina 1970-2002. Tutkimuksessa tarkasteltiin 203:n potilaan tilannetta. Näistä potilaista tutkimus tavoitti lopulta vain 43 %, eli yli puolet kiinnostuksen kohteena olleesta ihmisryhmästä jäi pimentoon.

Huuska mainitsee teksitissään myös tuoreen kohorttitutkimuksen, joka tarkasteli vuosien 2007-2022 välillä hoitoja saaneita transnuoria [3.] Tässä tutkimuksessa 4 % lopetti hormonihoidon, ja vain 0,5 % siksi, että olisi palannut syntymäsukupuolen mukaiseen identiteettiin. 17 % osallistujista kuitenkin jätettiin analyysin ulkopuolelle, koska he eivät olleet olleet yhteydessä hoitavaan tahoonsa viimeisen 12 kuukauden aikana tai heidän potilastiedoistaan ei löytynyt tietoa hormonihoidon lopettamisesta. Emme voi tehdä päätelmää siitä, että nämä 17 % olisivat detransitioituneet, mutta tiedämme, että heidän hoitonsa jatkumisestaan ei löytynyt tietoa alkuperäiseltä klinikalta eikä myöskään tietoa siirtymisestä muille palveluntarjoajille.  

Olemme kirjoittaneet aiemmin detransition yleisyyden vaikeuden arvioimisesta. Huomioiden sen, että transitioituvien ihmisten sukupuoli- ja ikäjakauma on muuttunut merkittävästi - eli kyseessä on hyvin erilainen populaatio kuin aiemmin tutkittu - ja sen, että detransitioitujat ovat vain harvoin yhteydessä hoitavaan tahoonsa, on vaikeaa esittää tarkkoja arvioita detransition yleisyydestä. Monet detransitioituvat lopettamalla hormonihoidon itsekseen, eikä asiasta jää jälkeä potilaskertomuksiin. Detransitioitujia on vaikea tavoittaa, eikä tutkimuksista pudonneita henkilöitä voida automaattisesti pitää detransitioitujina, mutta on hyvin mahdollista, että juuri detransitioitujat jäävät tutkimuksen ulkopuolelle muita herkemmin.Ottaen huomioon sen, miten vähän detransitiota vielä ilmiönä tunnetaan, tuntuu älyllisesti epärehelliseltä sivuuttaa nämä henkilöt ja esittää itsevarmoja arvioita detransition harvinaisuudesta.

Jos Suomessa transtutkimuksiin hakeutuu vuosittain yli 1500 henkilöä, jo prosentin tai parin detransitio vaikuttaa vuosien myötä satojen ihmisten elämään. Vertailuksi kerrottakoon, että silloin kun itse transitioiduin, meitä oli vuositasolla muutama kymmenen - silti transoikeudet alettiin nähdä jo tärkeänä yhteiskunnallisena kysymyksenä. 

Myöhemmin tekstissä Huuska toteaa, että katumisen korostaminen leimaa detransitioitujia ja antaa mielikuvan, ettei detransitiota saisi tapahtua lainkaan. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus tyypillisesti korostaa vähemmistöjen itsensä kuuntelemista heidän asioissaan, ja tätä toivoisimme myös Huuskalta detransition suhteen. Hyvin monet detransitioitujat kokevat katumuksen kuvaavan kokemustaan hyvin. Se, että tilanteemme on vaikea, ei tee siitä leimaavaa. Ulkopuolinen ei voi sanella detransition läpikäyneille, kuinka meidän tulisi suhtautua omaan elämänhistoriaamme. Erilaiset tragediat voivat olla kokemuksia, jotka tuovat myös myönteistä kasvua mukanaan. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin todennäköisesti samaa mieltä siitä, että lääketieteellisiä hoitovirheitä tulisi pyrkiä ehkäisemään, vaikka niiden myötä ihmisen itsetuntemus voisikin kasvaa. Detransition vähättely ja sen pitäminen osana harmitonta identiteettiprosessia sivuuttaa sen, miten haavoittavasta kokemuksesta on kyse.

Transaktivistit pyrkivät usein vähättelemään katumuksen merkitystä, mutta silti esimerkiksi pelkästään Redditin r/detrans-palstalla julkaistaan päivittäin useita henkilökohtaisia kokemuksia transition katumisesta. Yksittäiset kokemukset internetissä eivät sovi ilmiön yleisyyden arvioimiseen, mutta kuvaavat katumisen kokemusta laadullisella tasolla. 

Huuska alleviivaa katumisen vastapainona sosiaalisten paineiden tai voimavarojen puutteen osuutta detransitiossa. Tässä Huuska sekoittaa ensisijaisen detransition toissijaiseen detransitioon. Ensisijainen detransitio liittyy siihen, että henkilö tulee sinuiksi oman biologisen sukupuolensa kanssa. Toissijainen detransitio tarkoittaa sellaista sukupuolenkorjaushoitojen perumista, jossa motiivina on esimerkiksi pelko transfobiasta vihamielisessä ympäristössä. Kyse on ilmiöistä, jotka voivat näyttää ulkoa katsottuna melko samanlaisilta, mutta joiden taustalla olevat psyykkiset prosessit ovat hyvin erilaiset. Toivoisimme, että tutkimus ja media käsittelisivät näitä ilmiöitä toisistaan erillisinä. Toisessa tapauksessa kyseessä on diagnostinen virhe, toisessa tapauksessa vihamielinen ympäristö. Nämä erilaiset tilanteet kaipaavat hyvin erilaisia ratkaisuja.

Ensisijaisen ja toissijaisen detransition todennäköisesti sekoittaen Huuska myös kirjoittaa, että detransition läpikäyneistä moni, jopa valtaosa, määrittelee itsensä edelleen transihmisiksi. Tekstissä ei ole väitteelle lähdettä, joten sitä on vaikea kommentoida. Olisi tärkeää tietää, kuinka mahdollisen tutkimuksen data on kerätty, ja miten detransitioitujia on pyritty tavoittamaan. Jos kysely esimerkiksi suunnataan transyhteisölle (kuten esim. U.S. Trans Survey, jonka pohjalta tehdään joskus päätelmiä detransitiosta), on luonnollista, että myös detransitiokokemuksia omaavat identifioituvat yhä transihmisiksi. 

SMOK:n jutun loppupuolella Setan viestinnän asiantuntija Eliisa Alatalo kommentoi mediassa esiintyneiden detransitioitujien kertomusten yksipuolisuutta eli tarinaa siitä kuinka henkilö ei kokenutkaan lopulta olevansa transsukupuolinen, ja että hänen mielenterveysongelmansa vaikuttivat transitiotoiveeseen. Monilla meistä on samanlainen kokemus. Sivustollamme julkaistuja tarinoita ei ole valikoitu, kuten toimittajat saattavat tehdä, ja toivotamme tervetulleiksi erilaiset detransitiota kuvaavat kokemustarinat. Onko mahdollista, että tämä yksipuolisena nähty tarina on yleinen detransitioitujien keskuudessa? Käsityksiä detransitiosta voivat monipuolistaa ainoastaan detransitioitujien omat, keskenään erilaiset kokemustarinat. Tällaisten tarinoiden esiin nostamisen sijaan SMOK kertoo ulkopuolelta käsin, mitä detransitiosta tulisi ajatella. Syntyy vaikutelma, että SMOK:lla on tavoite esittää detransitio sellaisessa valossa, joka aiheuttaisi mahdollisimman vähän sukupuolenkorjaushoitojen kyseenalaistusta. Näin SMOK päätyy puhumaan detransitioitujien ylitse sivuuttaen omat äänemme.

Huuska kirjoittaa vielä, että detransitioitujat ja transihmiset eivät useinkaan koe tarvetta vastakkainasettelulle. Itsekään emme toivo vastakkainasettelua, mutta on totta, että monilla detransitioitujilla on kriittisiä näkemyksiä transhoitojen toteuttamisesta nykyiseen tapaan. Sekin on totta, että monet detransitioitujat kokevat tulevansa vaiennetuiksi - jopa häirityiksi - transyhteisöissä. Itse olemme toivoneet voivamme olla osana rakentavaa dialogia ja olemme ehdottaneetkin SMOK:lle yhteistyötä. Valitettavasti he eivät ole vastanneet. Olemme yhä dialogille avoimia. Kokonaiskäsitystä sukupuoliristiriidan olemuksesta ja parhaasta tavasta hoitaa sitä ei voi syntyä kuulematta korjaushoitoihinsa tyytyväisten lisäksi myös meitä, joille ainoana oikeana pidetty ratkaisu sukupuoliristiriitaan olikin väärä.

Lähteet:

[1] Wiepjes, C. M., Nota, N. M., de Blok, C. J., Klaver, M., de Vries, A. L., Wensing-Kruger, S. A., ... & den Heijer, M. (2018). The Amsterdam cohort of gender dysphoria study (1972–2015): trends in prevalence, treatment, and regrets. The journal of sexual medicine, 15(4), 582-590.

[2] Pimenoff, V., & Pfäfflin, F. (2011). Transsexualism: Treatment outcome of compliant and noncompliant patients. International Journal of Transgenderism, 13(1), 37-44. 

[3] Boskey, E. R., Scheffey, K. L., Pilcher, S., Barerra, E. P., McGregor, K., Carswell, J. M., ... & Kremen, J. (2025). A Retrospective Cohort Study of Transgender Adolescents' Gender-Affirming Hormone Discontinuation. Journal of Adolescent Health.